Routa kirjoitti, kuinka Oulussa piti hurauttaa Kuusamontietä itään, jotta pääsi luontoon. Ennen kuin muutimme hellun kanssa Oulusta, kävimme Kiimingissä katsomassa Koitelinkoskea, kun niin moni on kehunut paikkaa (kuva alla). No onhan tässä yritystä. Kelpaa hyvin näin jokivarren tyttärelle. Mutta jokin siitä puuttuu, joku ei näytä omalta. Uupuuko kuvasta kitukasvuiset puut, kynttiläkuuset vai mikä? Ehkä se on se koti, mistä Routa kirjoittaa. Tämä ei ole lähelläkään kotia. Täältä ei ole muistoja, ei mitään kiinnityskohtaa.

DSC_0022.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lapissa luonto on niin kaunis. Yhtenä aamuna, kun kävin lenkillä ennen töihin lähtöä, pysähdyin ojan yli menevällä sillalla ihailemaan maisemaa. Samalla minuun iski haikeus. Miksi kukaan muu ei näe tätä maisemaa? Niin harva nykypäivänä edes välittää. Filosofisesti, meneekö kaikki hukkaan, jos sitä ei ole kukaan näkemässä? Toisaalta pidän siitä, ettei ympärillä ole ihmisiä, toisaalta kaipaan niitä, muuten olen liian yksin. Uusia ihmisiä ei muuta tänne, mitä sitten kun minua ja minun vanhempiani ei enää ole. Minä olen varmaan viimeinen sukupolvi, joka tässä ihastelee. Mene ja tiedä.

Mutta takaisin maisemiin. Tunnen, että tarvitsen nähdä kauas. Sen vuoksi kaikkein paras tunne on olla tunturin päällä ja katsoa aavaa maisemaa. Liekö tämä perua muinaisilta esi-isiltämme, jotka tähyilivät korkealla nähdäkseen pedot jo kaukaa. Etelä-Suomessa laakeat pellot ajavat auttavasti tätä asiaa, siksi varmaan Pohjanmaa olisi sellainen paikka, jossa ehkä viihtyisin. Siellä on lisäksi vahva ja omaleimainen murre kuten Tornionlaaksossa. Hellu taas pitää vuoristomaisemista eniten. Ja pidän minäkin, mutta silmäni lepäävät enemmän nähdessäni pyöreitä muotoja, joita pystyy pieni ihminen jollakin tavalla vielä ymmärtämään.

Luonnon antama voima on suunnattoman suuri. Sitä pärjää koko talven, kun käy kesäisin tankkaamassa henkistä ravintoa tunturissa ja katsoo talvi-illat kuvia.

 

- Palsa